Home based care

Ei. En tiedä miksi tämä postaus nyt yhtäkkiä hyppäsi maaliskuulta marraskuulle, kun yritin vain muokata tekstiä mustaksi. En myöskään käsitä, miksi osa tekstistä on sinistä edelleen ja tekstin asettelu ja fontti jotenkin hölmöjä, vaikka mitä tekisin. Haluaisin syyttää edelleen Tansanian huonoa nettiä. Ehkä enää voi...

---

Susan Vinton on ollut aikoinaan hyväntekeväisyysjärjestön pomo. Hän oli rikas, hänellä oli oma sihteeri ja ties mitä, ja hän lensi vähän väliä bisnesluokassa kolmannen maailman maihin tsekkailemaan, mitä hänen edustamansa järjestö saa aikaan.

Kunnes hän tajusi, että suurin osa käytetystä rahasta menee hänen ja muiden työntekijöiden bisnesluokan lentoihin ja huippupalkkaan eikä itse kohteeseen, ja päätti jättää järjestötoiminnan sikseen. Susan on asunut älykkään miehensä kanssa ensin Kongossa, ja nyt viitisentoista vuotta Tansaniassa. Tansaniassa heillä on vajaa 30 kyläkoulua, muutamassa naapurimaassa myös jokunen. Nämä secondary schoolit mahdollistavat kaikkein köyhimmillekin opiskelun, ja sitäpaitsi kyläkoulut johtavat loppukokeiden läpäisytilastoissa koko maassa, koulussa jossa Susan opettaa on uusimpana läpäisytuloksena 100%. Susan on testauttanut monilta HIV:n, pelastanut henkiä, jakanut ruokaa ja avustanut taloudellisesti, rakennuttanut klinikan, opettanut englantia, hoidattanut ihmisiä, tuonut orpoja orpokotiin ja on todella tietyllä tapaa koko yhteisön kantava voima. Susan on siis todella aivan huipputyyppi ja tekee työtään käsittämättömän suurella sydämellä.

No joo, ettei tästä nyt tulisi mitään megapitkää Susanin ylistyspostausta, keskitytään pelkästään home based care- systeemiin, varsinkin kun siitä tiedän eniten, edellisestä listauksesta jäi varmaan poiskin joku Susanin projekti ja varsinkin kun tästä tulee megapitkä joka tapauksessa. Anyway siis home based care on alkanut jalkapatikalla, kun Susan on kiertänyt talosta taloon etsimässä köyhimpiä sairaita, kuolevia, orpoja, ja muita avun tarvitsijoita. Nykyään homma pyörii autokyydillä, ja Leena on aktiivisesti mukana lääkärin roolissa, Susanillahan siis ei ole mitään terveysalan koulutusta. Susanin ei enää tarvitse etsiä ihmisiä, ihmiset tulevat hänen luokseen pyytämään apua sukulaisille, ystäville ja naapureille, Home Based Care- työntekijät löytävät uusia avuntarvitsijoita ja joka kierroksella tulee aina vastaan joku, joka pyytää Susania käymään myös hänen sukulaisensa luona.

Olen ollut siis mukana nyt yhteensä neljä kertaa ja nähnyt paljon sellaista, jota en Suomessa näe, koska sellaista ei Suomessa ole, ja koska en edes ole millään tähän liittyvällä alalla. Olen tavannut ihmisiä heidän omissa kodeissaan, sanonut "pole" kuoleville ja heidän sukulaisilleen. Olen nähnyt surullisia tapauksia, äärimmäistä köyhyyttä ja kurjuutta sekä kuolemaa, mutta myös parantuneita tai paranevia potilaita. Olen törmännyt tauteihin, joita ei Suomessa pahemmin näe, eivät edes lääkärit enkä ainakaan minä, ja oppinut paljon juttuja joista en ole ennen tiennyt. Olen kätellyt lukemattomia HIV-positiivisia (Mufindin HIV-prosentti on kuulemma 37% ja todellisuudessa varmasti korkeampikin, koska kaikkia ei ole testattu ) ja oppinut, että HIV-lääkkeiden rahoitusta vähennetään koko ajan, mikä tulevaisuudessa tulee johtamaan moniin kuolemiin, kun uusille potilaille ei voida enää järjestää lääkitystä.

Olen tavannut miehen, joka oli yhdeksän lapsen isä (nuorin 2kk vanha) ja yhden lapsen isoisä, ja joka lähetettiin valtion sairaalasta kotiin kuolemaan saatesanoin "ei sinulla mitään syöpää ole", koska hän ei suostunut maksamaan lahjusta. Mitään ei ollut tehtävissä, joten Bennett kuoli reilu viikko sitten syöpään nimeltä Kaposin sarkooma jonka aiheuttaa yllättäen AIDS, ja joka olisi ilmeisen helppo parantaa valtion sairaalassa. Kävimme hänen hautajaisissaan sanomassa "pole", ja siinä sai kyllä itse kukin pidätellä kyyneleitä, kun Susan kertoi, miten hyvä ihminen, aviomies ja isä Bennett oli. Perheen äiti on (ainakin entinen) alkoholisti, ja Bennett oli perheen pää, joten hänen kuolemansa on suurperheelle todennäköisesti katastrofi.

Olen ostanut korin naiselta, jonka CD4- arvo (HIViin liittyvä immuunivastetaso tai jotain sellaista) on ollut pahimmillaan 1, kun sen pitäisi olla yli tuhat, mutta joka edelleen sinnitteli hengissä.

Olen seissyt pikkuruisessa savimajassa rukoilemassa puoliksi halvaantuneen 28-vuotiaan naisen puolesta, ja nähnyt hänen hymyilevän seuraavalla viikolla. Jota seuraavana päivänä hän kuulemma kouristeli.... Olen nähnyt miten vanha isoäiti huolehtii peltotöistä, AIDSia sairastavasta pojastaan, matalaälyisestä HIV-positiivisesta tyttärestään ja tämän niinikään positiivisesta tyttärestä. Olen 

viikolla käynyt sanomassa hänelle "pole" pojan hautajaisissa. Olen tavannut lapsensa menettäneen naisen, vesipäälapsen ja ikäänsä nähden pikkuruisen vauvan, jolla on reikä kitalaessa, eikä siis pysty syömään kunnolla. Olen tavannut todella vakavasti aneemisen miehen ja käynyt viikkoa myöhemmin hänen hautajaisissaan. Olen yrittänyt peittää järkytystäni nähdessäni kaksivuotiaan vakavasti aliravitun lapsen, joka kuoli muutamaa päivää kohtaamisemme jälkeen. Olen nähnyt todella pahannäköisiä iho-ongelmia, sekä tavannut entisen psykoottisen naisen, joka ennen vain vaelteli tyhjä katse silmissään, mutta laittoi nyt ruokaa majassa oikean lääkityksen ansiosta. Olen istunut huoneessa, joka haisee pissalle, olen tavannut kuolevan naisen, jonka maha on turvonnut tumoreista sekä vakavasta aivoinfarktista toipuvan naisen,jonka kuntoutuksen tavoitteena on saada hänet siihen kuntoon, että hän voi käydä itse vessassa.

Olen tavannut pojan, jonka pitäisi olla jo kuollut, koska HIV-lääkitystä oli laiminlyöty viisi vuotta, ja hän oli ollut vakavasti aliravittu, "dying case" sanoi Susan. Puhuimme autossa juuri hänestä, ja Leenalla jäi melkein lause kesken: "I'm very surprised if he survives...oh here he is!". Poika käveli meitä vastaan kavereidensa kanssa iloinen hymy kasvoillaan.

Olen nähnyt äärimmäistä lähimmäisenrakkautta ja toisista huolehtimista. Olen nähnyt, miten kuolevia ja sairaita, vammaisia ja psykoottisia ei laiteta piiloon laitoksiin, vaan he asuvat kodeissaan, sukulaistensa luona. Naapurit, sukulaiset, ystävät ja perhe auttavat minkä voivat, ja kun joku kuolee, hautajaisissa käy väkeä kolme päivää. Olen kuullut, miten lapsensa menettänyt äiti on pahoillaan toisen luona käyneistä varkaista ja nähnyt miten ihmiset, joilla ei ole mitään, haluavat jakaa vähästään.

Kaikesta tulee niin paljon aidompaa, kun sen näkee omin silmin. Kun tapaa ihmisiä ja pääsee kurkistamaan heidän elämäänsä. Sillä vaikka lukisi kuinka monta kertaa tilastoista, miten monta HIV-positiivista ihmistä maailmassa on, tulee siitä silti paljon aidompaa kun kättelee yhtäkin heistä, tai näkee jonkun kuihtuvan pois silmissä AIDSin takia, mutta ei voi tehdä mitään. Tai voi lukea maailmassa olevan aliravittuja, köyhiä, AIDS-orpoja ja ties mitä kaikkea, mutta kun sen näkee omin silmin, sitä ei voi enää unohtaa, vaikka joskus ehkä tekisikin mieli.

Eikä sitä saa unohtaa, koska meillä kaikilla on velvollisuus nähdä, velvollisuus tietää.

-heli

Ps. Suomessa on juuri perustettu Mufindin ystävät- yhdistys, joka kaipaa jäseniä, eli jos kiinnostaa tukea Mufindin hienoja projekteja, yhdistys löytyy facebookista! 

Kuvat nyt tähän loppuun, koska pientä säätöä oli niiden kanssa....

38-vuotias korintekijänainen Sara, jonka CD4 on ollut pahimmillaan 1. Susanin mukaan nainen ei tiedä, että hänen pitäisi olla kuollut, joten hän vielä elää... Kuvassa myös hänen noin kymmenvuotias poikansa ja matalaälyinen muttasupermukava miehensä.

Vakavasta aivoinfarktista toipuva Ida

AIDSiin kuolleen Johnin hautajaisissa

Leena tutkii "ihmepoika" Micaa, jonka piti olla jo kuollut

Yhden perheen koti

Tavallisesta elämästä

Niin surullista kuin se onkin, Tansania alkaa olla taaksejäänyttä aikaa, niin myös tämä blogi. Ikävähän sinne edelleen on aivan järjetön, mutta pikkuhiljaa alan pystyä ajattelemaan rakkaitani hymy huulilla, onnellisena siitä että kaikki se oli totta hetken...

Kuitenkin blogin kirjoittaminen voisi silti jäädä, se oli ihan hauskaa. En tiedä, mistä kirjoittaisin, mutta kirjoitan kuitenkin. Tervetuloa siis seuraamaan uutta normaalielämäblogiani "Ajatella nyt kanelia kun tuntematon kutsuu". Se on lainaus muumipapalta, eikä tarkoita minulle mitään. Mutta haitanneeko tuo? Blogin nimeä klikkaamalla siis pääset suoraan blogiin.

Kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet Let's just go- blogia, tämä oli nyt tässä. Uuteen blogiini saattaa tulla ja varmaan tuleekin vielä tunnelmia Afrikanmatkan jälkeen, ehkä se Zulean tilanne-raportti, tai jotain. Tervetuloa mukaan!

-heli

megapitkä ehkä-viimeinen postaus

Olen miettinyt jo pitkään, miten kirjoitan blogini viimeisen postauksen. Tällä kertaa en tosin aio tehdä samaa virhettä kuin viimeksi, ja luvata tämän olevan viimeinen: jos minulle tulee jotain sanottavaa vielä aiheesta, aion kirjoittaa sen tänne.  Mutta anyway siis olen miettinyt pitkään, mitä kirjoittaisin. En ole osannut päättää. Olen ollut hukassa: en tiedä missä olen, minne olen menossa, kuka olen ja minne kuulun.

Sitten Ella kirjoitti todella kauniisti omassa ei-tansania-blogissaan fiiliksistään juuri nyt. Koko teksti olisi voinut olla minun kirjoittamani (yllätys että meillä on samanlaiset ajatukset ja fiilikset…), paitsi etten osaa kirjoittaa yhtä kauniisti. Luin Ellan tekstin monta kertaa. Itkin, itkin ja itkin. 

Ella tuli Suomeen kolme kuukautta sitten, ja on edelleen hiukan eksyksissä. Todella rohkaisevaa minulle.

Tansaniaan lähtö ei ollut koskaan järkevä idea. Ei taloudellisesti, eikä mitenkään muutenkaan. Olin ilmeisen hukassa itseni kanssa, lähdin etsimään itseäni. Juuri nyt tuntuu, että olen vain enemmän ja enemmän hukassa. Mutta se oli unelma, ja kuten Leena tässä kerran sanoi: ”suunnitelmat voivat mennä pieleen, mutta unelmat toteutuvat”. Ja minä en vaihtaisi päivääkään matkastani, en oikeasti kadu mitään.

Viime matkastanikin kirjoitin tällaisen ”mitä jäi käteen”-postauksen.  Olen vieläkin aika ylpeä siitä tekstistä, ja voisin kirjoittaa saman tekstin nytkin, vaikka tämänkertainen matkani oli tavallaan todella erilainen verrattuna edelliseen. Kuitenkin paikka on sama, ja minun ajatukseni ja tapa kokea asiat pitkälti samoja.

Mutta mitäs muuta?

Ensinnäkin sain tietysti järjettömästi elämänkokemusta. Kai jollain tasolla myös löysin itseni, vaikka olenkin juuri nyt todella hukassa. Olen oppinut, mistä minä nautin. Olen tajunnut, että olen tiennyt sen syvällä sisimmässäni varmaan aina: ainahan minä olen haaveillut vapaaehtoistyöstä Afrikassa. Siitä inspiroituneena päätin sitten toteuttaa toisenkin lapsuudenunelmani, vaikka se vaikuttaa juuri nyt aika haastavalta: päätin hakea lääkikseen. Taka-ajatuksena totta kai mahdollisuus lähteä joskus takaisin Tansaniaan, miksei jonnekin muuallekin, tekemään jotain oikeasti tärkeää.

Kai minä myös itsenäistyin jollain tasolla. En ole koskaan asunut yksin, matkustanut yksin, ollut yksin yötä hotellissa, ollut vastuussa omasta elämästäni ihan kokonaan… Ennen Tansaniaa. Ja minä pärjäsin, en kyllä koskaan oikeasti edes epäillyt etten pärjäisi.

Sain myös paljon äärimmäisen kauniita muistoja, joita tulen vielä joskus muistelemaan hymy huulilla, vaikka tällä hetkellä lähinnä itkettää niiden ajatteleminen. Ei siksi, että niissä olisi jotain surullista, vaan siksi, että ne ovat jo elettyä elämää, eivät enää nykyisyyttä. Siksi, että minulla on sydäntä repivä ikävä niin montaa ihmistä, jotka ovat liian kaukana. 

Näin ja koin (taas) täysin erilaisen tavan elää. Ellan kanssa juttelimme puoliksi vitsillä viikonloppuna viisivuotiaista lapsista: ”Ja suomalaisella lapsella on kaikkea mitä lapsi voi toivoa!” ”Niin, mitä on tansanialaisella viisivuotiaalla?” ”Hmm, sisko selässä ja vesiämpäri pään päällä.” ”Ja ne hymyilee silti.”  Ja tämä keskustelu tiivistää paljon: emme me ihan oikeasti tarvitse niin paljon materiaa ollaksemme onnellisia.

Tapasin ihania ihmisiä, ympäri maailmaa vaikka lähimpänä sydäntäni ovatkin tietyt suomalaiset ja tansanialaiset.  Opin puhumaan swahilia, heikosti mutta kuitenkin. Opin melkein päivittäin uusia asioita, törmäsin kulttuurieroihin, sellaisiinkin joita en pystynyt oikein ymmärtämään. Ilmeisesti siis laajensin vähän taas maailmankuvaani. Kohtasin ihmisiä, joita en ikinä unohda.

Jouluna Leenalla, Asha on mahtava!

Tytöt Iringassa: Jenni, Ella, minä, Anni

supermahtava otos meistä, ihana Ella!

Zuleasta saattaa tulla vielä tänne blogin puolelle juttua tai ainakin FBssä, heti kun tiedän enemmän!

samikset Luka ja Anniina

Muffarissakin paistaa joskus aurinko, siitä nautitaan suomityttöjen kesken. Karo & Maria.

Sain järjettömän ahdistuksen ja ikävän montaa ihmistä ja asiaa kohtaan. Sen tarkemmin nyt erittelemättä (ettei tule ihan järjetön kilometripostaus) eniten tulee ikävä kaikkia niitä ihmisiä, joita en enää koskaan voi tavata. Niitä, jotka ehkä vielä voin tavata, mutta mikään ei ole enää samalla tavalla. Lapsia, jotka eivät muista minua jos vielä näen heidät. Orpolapsia, minun pieniä rakkaitani.

Ikävä on myös itse maata, Tansaniaa. Pieniä ja isompia hetkiä Ilembulassa ja Mufindissa, jotka tekivät minut niin onnelliseksi. Tansanian elämäniloa, sen positiivista asennetta. Sen kiireettömyyttä. Melkein vieläkin haistan palavien roskien hajun ja muistan, miltä tuoksuu sateen jälkeen. Näen silmissäni iloisesti hymyilevät naapurit, kuulen "kamwene", "habari" tai "pole na kazi" korvissani jos oikein tarkkaan keskityn.

Tiedän, että vielä tulee se päivä, jona en itke, en ahdistu, enkä ehkä edes ajattele Tansaniaa. Se päivä ei todellakaan ole vielä, eikä varmastikaan pitkään aikaan. Tansaniaa en kuitenkaan unohda koskaan. Se tulee aina olemaan sydämessäni. Tai minun sydämeni siellä, miten vain.

Jos voisin ja osaisin, kiittäisin ihan jokaista, joka on tehnyt minun matkastani kokemisen arvoisen, välivuodestani ehkä parhaan vuoteni ikinä. Mutta en voi, koska minulla ei ikimaailmassa olisi tarpeeksi sanoja kertomaan, miten kiitollinen olen siitä, että sain olla hetken niin onnellinen. Mutta sanotaan nyt kuitenkin vähän jotain sinnepäin.

Kiitos. Asante.

-heli

ps. huomasin juuri, että tätä tekstiä kirjoittaessani sydämeltäni ehkä putosi pieni paino. Olen itkenyt koko aamun, mutta suunnilleen ensimmäiset kaksi lausetta kirjoitettuani lopetin. Kai tämä tekee ihan hyvää nyt, käydä läpi tämä koko juttu ihan kokonaisuudessaan, selvittää vähän itselleen missä mennään. Anteeksi sekava postaus!

Iso kiitos kaikille, jotka ovat olleet hengessä mukana lukemalla ja/tai kommentoimalla tätä blogia! Olette olleet ihan mahtavia!

ps2. Kuvista kiitos lähinnä Ellalle, mutta myös Karolle, Rüdille, Marthalle, Annille, Marialle, Anniinalle, Anneliesille ja varmaan jollekin muullekin!

Vähän lisää avautumista

Olen ollut Suomessa viikon.

Seitsemän päivää on mennyt nopeasti, olen ollut koko ajan tekemässä jotain: tavannut sukulaisia ja kavereita. Joka päivä kalenterissa on lukenut jotain, se on ollut tarkoituksellista. En halua ehtiä miettimään liikaa.

Ne samat seitsemän päivää ovat menneet äärimmäisen hitaasti. Sisimmässä kalvaa pieni ahdistus, ihan koko ajan. Sen saa taka-alalle, kun tekee jotain muuta. Kun kahvittelee kaverin kanssa tai katsoo leffaa siskon kanssa. Kun on joku, joka jaksaa kuunnella pitkätkin avautumiset, tai kun vain makaa rakkaan ystävän vieressä, hiljaa, lähellä.

On ollut myös seitsemän pitkää iltaa. Ja yötä. Sitä aikaa, kun ei kehtaa soittaa kellekään. Kun pitäisi nukkua, mutta silmät tuijottavat tyhjään pimeyteen. Kun olisi helpompaa vaikka itkeä tai huutaa, mutta kun ei voi. Kun pakotan itseni nukkumaan ajattelemalla: ”huomenna pääsen taas ulos, pois ajatuksistani”.

En edes tiedä kunnolla, mikä kaikki ahdistaa, mutta tänään iski pieni todellisuus: itkin, ikävästä. Itkin niitä hetkiä, jotka olivat vain silmänräpäys sitten todellisuutta, eivät pelkkiä kauniita muistoja. Kaikkea.  Mutta uskon silti, että tämä ei ollut se todellinen romahdus, tajuaminen, se hetki, jonka jälkeen pääsee pikkuhiljaa eteenpäin. Se tulee kyllä, tiedän sen, mutta odottelen sitä vielä.

Sitä ennen antakaa minun viipyä vielä hetki Tansanian auringon alla. Odottakaa, että sieluni saa kehoni kiinni, että ajatukseni muistavat seurata minua tähän hetkeen, tähän maahan. Antakaa anteeksi, jos en ole läsnä ihan joka solulla, kun sydämeni, mieleni ja ajatukseni ovat edelleen Tansaniassa.  Ymmärtäkää, että vaikka tämä tuntuu äärimmäisen liioitellulta, minustakin, se ei kuitenkaan ole sitä.

Ja muistakaa, että olen minä silti onnellinen. Eri tavalla kuin Tansaniassa, mutta onnellinen kuitenkin. Kai. Ainakin hetken päästä.

-heli

Yrittäkää ymmärtää

Tässä yhtenä päivänä ahdisti, tuntui että seinät kaatuvat päälle. Oli pakko päästä ulos, ja sitten pääsinkin, kiitos Riikka. En tiedä, mikä oli niin ahdistavaa. Ei mikään, kaikki. Se, että pelkkä kotona oleminen on jotenkin hankalaa. Ikävä. Se, että pitäisi päättää tulevaisuudesta, vaikka hampaidenpesukin hämmentää. Se, että ulkona on ihmisiä. Se, ettei kukaan oikein tajua, mistä tulen ja miltä se tuntuu. Kuulostaa liioittelulta, tiedän sen. Järjen tasolla tämä on minullekin överiä: olin pois viisi kuukautta, en viittä vuotta. Mutta ei kai tässä nyt järjen tasolla ajatellakaan.

Yrittäkää ymmärtää minua.

Yrittäkää ymmärtää, jos innostun tai ahdistun karkkihyllyllä, kun suklaalevyvaihtoehtoja onkin enemmän kuin kolme (check!). Yrittäkää ymmärtää, jos sanon kamwene, hodi, asante tai karibu (check!). Yrittäkää ymmärtää, jos moikkaan vastaantulijaa (mieli tekisi), jos unohdan miten omalla äidinkielelläni sanotaan asia x (check!).

Yrittäkää ymmärtää, jos olen ahdistunut (check!). Innostunut jostain tyhmästä asiasta (check!). Jos kerron rakkaista lapsistani, ja alan yhtäkkiä itkeä (en vielä). Jos puhun liikaa Tansaniasta, vaikka ketään ei kiinnosta (varmaan check, tosin kukaan ei sano suoraan). 

Mutta ei se haittaa, jos ette aina ymmärrä. En minäkään ymmärrä kaikkea. Mitään.

Mutta kyllä tämä kai kuitenkin tästä, jossain kohtaa.

-heli

Tajuamista odotellessa

Olen nyt aika pinnallisessa vaiheessa tätä sopeutumista. 

Olen kaupassa hämmentynyt: mikä toi on, en mä oo nähny tommosta ennen? Herranjumala täällä on paljon vaihtoehtoja! Oho vau, täällä toimii kortti! Ja täällä saa kuitin, tommosen tulostetun! 

Prismaan tai cittariin en ole vielä uskaltanut mennä.

Kotona pesen hampaita hämmentyneenä. "Siis voinko mä oikeesti vaan ottaa tota vettä tosta hanasta?" Ja voisin ihan tosissaan lopettaa sen suihkussa syljeskelemisen...

Voisin myös opetella olemaan tavoitettavissa. Olen aina ollut huono siinä, mutta nyt saatan pitää kännykän laukussa puoli päivää, ja illalla havahtua: "ei vitsi, pitäiskö mun kattoa onko joku kaivannu mua, täällähän kuitenki voi soittaa millon vaan..". Ja kun sitten avaan kännykkäni, huomaan katseeni hakeutuvan ensimmäisenä vasempaan yläkulmaan: montako palkkia verkkoa, voiko soittaa? Ja sitten innostun kun hoksaan, että siinä lukee viisi palkkia ja 3G. 

Kahvi maistuu kahville, maito on nestemäistä. Suihkussa tulee puhtaaksi. Ulkona on törkeän kylmä, olkoot vaan lämmin maaliskuu. 

Liikenne on tosi rauhallista. Facebook-videot voi avata, niitä ei tarvitse automaattisesti skipata. Netissä voi tehdä ihan mitä vaan, ei jää latausajoista kiinni. Kännykässä on netti, ja siihen voi ladata appseja.

Mutta toisaalta kotiin on yllättävän helppo palata: alan vain tehdä sitä mitä olen aina ennenkin tehnyt, sillä samalla tavalla. Valitan, jos suihkusta ei tulekaan kuumaa vettä, vaikka se olisikin lämmintä. Tai jos netti on hiukan hitaampi kuin supernopea. Olen nyt Suomessa, ja on niin helppo palata siihen suomalaiseen mentaliteettiin.

Tavallaan. 

Toisaalta minulla on pieni ahdistus koko ajan. Eikä se todellinen tajuaminen ole todellakaan vielä tullut: en ihan oikeasti tajua, että olen nyt täällä, enkä vain käymässä. En tajua, etten näe rakkaita lapsiani ehkä enää ikinä.

Tajuamista odotellessa.

-heli

Matkalla kotiin

Hehe, koska kaikkiahan tietenkin kiinnostaa lukea matkustusaikani vaihe vaiheelta, niin täällä se nyt on. Vähän oli tylsää koneessa, joo joo. Tämä on muuten sitten pitkä teksti, jota olen kirjoittanut jotain 23 tuntia. Sisältää randomselostusta siitä, mitä matkalla tapahtui, tajunnanvirtaa, sekavaa pohdintaa ja ties mitä kaikkea. Ehkä blogihistoriani pisin postaus, ja aiheena yksi lento... 

8.3.2014

Klo 1.56 (Tansanian aikaa)

Lentokentät on tosi väsyttäviä paikkoja. Tai sitten se on tämä kellonaika. Hotellihuoneessa ei väsyttänyt yhtään, kun netti toimi ja sanoin vielä viimeiset hyvästit tässä maassa, tällä kertaa Jennille. Mutta heti kun pääsin lentokentälle, iski väsymys. Note to self: Darissa pääsee passintarkastuksesta puolet nopeammin kuin kaikki muut mzungut, mikäli osaa edes tervehtiä ja vastata kysymykseen "unaenda Helsinki?" paikallisella kielellä...

Klo 2.12

Yksinmatkustamisen huono puoli: jos matkatavaroita on paljon (eli lentolaukku ja käsilaukku tässä vaiheessa), ei ole ketään, jolle tavarat voi jättää vessakäynnin tai kaupoissa kiertelyn ajaksi.

Klo 3.23

Okei, olen juossut vessassa tässä kohtaa varmaan pari-kolme kertaa. Jätetään tarkemmat kuvailut nyt väliin, mutta epäilen jotain ruokamyrkytystä. Nyt sitäpaitsi alkaa väsyttää ihan tosissaan. Näin kauempana pari suomalaista, en jaksanut mennä tervehtimään. Aika kuluu kuitenkin suht nopeasti ilmaisen wi-fin parissa.

Klo 3.40

Vä-syt-tää. Voisin nukkua, pää vaan tohon laukun päälle...

Klo 8.41

Oho, onpa kello jo paljon. Olen sentään siis koneessa, mutta nukkunut enemmän tai vähemmän koko matkan eli nelisen tuntia! Niice. On nälkä,  mutten oikein uskaltanut syödä aamupalaa. Ei mikään elämäni paras fiilis.

Klo 9.17

En kai oikein tajua vieläkään, että olen ihan tosissaan menossa kotiin. Ja että siellä kaikki on ihan samanlaista, kuin ennenkin. Vähemmän syksyistä ehkä joo, ja varmaan moni muukin juttu on uutta, mutta kaikki on suunnilleen kuitenkin samanlaista kuin ennen. Missäköhän vaiheessa oikeasti tajuan? Ehkä lentokoneesta ulos astuessa? Todennäköisemmin varmaan jotain viikon, parin, päästä.

Klo 9.39

Yritin muistella tätä lentoa toiseen suuntaan mennessä. Muistikuvat on jostain syystä tosi hämäriä. Muistan vain ihan pieniä välähdyksiä: Ellan vieressä istuneen kiukkuisen miehen. Niilin ja sen rannan kaupungit allamme pimeässä, pitkä kiemurteleva valojono. Melkein täysin vieraan ihmisen, jonka kanssa olin lähdössä maailman toiselle puolelle, en tosin muista yhtään, mitä puhuimme silloin, paitsi "älä häiritse mua kun mä rukoilen!". No hups. Muistan järjettömän väsymyksen kun pääsimme Tansaniaan, tunteen jolloin ei enää jaksanut olla onnellinen, pelätä tai ajatella mitään muutenkaan. 

En tiedä kuinka paljon tulen tästäkään lennosta muistamaan. Ehkä ainakin sen, että tämä oli ensimmäinen lentoni ikinä ihan yksin. Ehkä vieressäni istuvan turkkilaismiehen, joka nukkui koko matkan yhdessä ja samassa asennossa ja säpsähteli aina kun häiritsin häntä halutessani vessaan tai whatever. Tai ehkä jotain muuta, ehkä en mitään, tylsää täällä ainakin on.

Klo 10.28 

Luin vanhoja blogitekstejä. Ei hyvä idea. Itkettää.

Klo 10.47

Tajusin juuri, että kun seuraava koneeni laskeutuu olen Helsingissä. Sanokaa vaan tyhmäksi, mutta siis ihan oikeasti aika pelottava ajatus. Ja aika jännä. Ja tavallaan ihan kiva. Kai. Toivottavasti äitillä ja Annikalla on talvitakkini mukana....

Klo 12.21 (Turkin ja Suomen aikaa)

Lentokentän ihmispaljous ei ahdista, ei ainakaan kovin paljon. Tässä portilla ahdistaa muuten vaan, suomalaisten määrä lähinnä. Toisaalta tämä on lentokenttä, olen lentokentällä muutenkin jossain välitilassa, matkalla jostain jonnekin. Lentokenttää ei lasketa, siellä on aina porukkaa. En ole muuten koskaan ennen juonut yksin kahvia lentokentällä. Tai jos olenkin, olen vain odottanut jotakuta. 

Klo 15.08

Lento lähti melkein tunnin myöhässä. Ympäri terminaalia ja myöhemmin konetta kuului mutinaa: "no miksei tää jo lähde?", tai "mä en jaksais yhtään odottaa enää", suomeksi tietenkin. 

"Haraka haraka haina baraka", eli "kiireellä ei ole siunausta", sanovat tansanialaiset. Mikä kiire tässä on, ja vaikka olisikin, auttaako siitä valittaminen todella, saako koneen lähtemään nopeammin jupisemalla? Se lähtee sitten kun on sen aika.

Klo 15.47

Kuuntelen biisejä, jotka olisivat Tansania-soundtrackillani, jos minulla olisi sellainen. Aika harvinaisen haikea fiilis kyllä. Taistelen kyyneleitä vastaan, ettei viereisen penkin symppis intialaismummo hämmenny. On kyllä pakko lopettaa noiden kuvien katselu... Time to destination 2:13, jos pidän silmät kiinni, voin kuvitella olevani vain dalladallassa. Paitsi että täältä puuttuu tungos, kanat ja hienhaju.

Klo 17.02

Tässä alkaa kyllä itse kullakin olla sellainen olo, että haluaisi vain kotiin. Tai pois tästä lentävästä metallihökötyksestä, nukkumaan johonkin missä niska ei särje. Mutta ei ole enää pitkä matka, enää on jäljellä 0:58 , onneksi äiti ja annika tulevat vastaan ettei tarvitse jollain bussilla tai junalla mennä Raisioon.

Klo 18.05

Kyllä huomaa että ollaan Suomessa. Kylmä!

Klo 23.00

Olen kotona. Puhtaampana kuin piiiitkään aikaan. Olen myös nähnyt pitkästä aikaa sukulaisia. Huomenna on kavereiden vuoro. 

Vaikka en olisi halunnut vielä lähteä, olen kuitenkin nyt aika onnellinen.

-heli